Tuttu televisiosta ja lehtien sivuilta

”Idols- Jani repäisee!”. ”BB- Henna ja BB- Antti naimisiin”. Tämäntyyppiset otsikot ovat nykyään hyvin tuttuja ja yleisiä iltapäivälehtien lööpeissä. Television vaikutusvaltahan on tunnetusti suuri. Jopa niin suuri, että ihmisten sukunimet unohtuvat kun he kerran saavat kipeästi kaipaamaansa julkisuutta tosi tv- ohjelmien tai musiikkikilpailujen kautta. Tämä tuntuu hassulta sillä eihän minuakaan kutsuta esim. toimittaja- Petriksi vaan ihan koko nimellä tai sitten pelkällä etunimellä. Mutta minä en olekaan minkään tason julkkis, siinäpä syy tähän. En ole tuttu televisiosta enkä lehdistä.

Vaikuttaa siltä, että nykymaailmassa ihmisten kaipuu tähtitaivaalle on uskomattoman suuri ja he ovat valmiita tekemään käytännössä mitä vain saadakseen nimensä ja kuvansa lehtiin. Joku riisuu vaatteet, toinen kirjoittaa blogia ja jotkut ovat valmiita jopa synnyttämään tv- kameroiden edessä. Aihetta juttuihin revitään niin hiustenpidennyksistä kuin muistakin ulkonäön korjailuihin liittyvistä seikoista. Tai sitten tehdään rakastelusta julkista pornoa jota esitetään sisällöltään täysin tyhjänpäiväisessä omassa ohjelmassa. Tämä tietysti ruokkii tirkistelijöiden intohimoja mutta luulisi suuren yleisön ymmärtävän mistä on kysymys. Näin ei ikävä kyllä taida kuitenkaan olla ja se on pöyristyttävää. Kuten on myös tapaus Johanna Tukiainen, jonka koko elämä perustuu julkisuudelle. Entä sitten kun ketään ei enää kiinnosta hänen tekemisensä (vai kiinnostaako nytkään?).

Edellä mainittu Jani Toivola toimi sekä Idolsin että Big Brotherin juontajana vuosina 2007- 2009. Tätä ennen ja senkin jälkeen mies on esiintynyt televisiossa useissa eri ohjelmissa (esim. Päivät kuin unta, Make up!). Siitä huolimatta kyseisten kilpailujen leima on juurtunut syvälle miljoonien tv- katsojien mieliin ja tätä lööpit käyttävät surutta hyödykseen. Tämänkaltainen julkisuus on myös hyvin leimaavaa. Astuessasi teatterin lavalle tai elokuvakameroiden eteen eivät katsojat kiinnitä niinkään huomiota itse roolisuoritukseen kuin siihen, että henkilö on tuttu päivittäisestä tosi tv- ohjelmasta. Esiintyjät itse eivät kyseistä mainosta kovin korkealle arvosta. Siitäkään huolimatta, että kyseiset ohjelmat antavat mahdollisuuden olla esillä lisäten omaa tunnettavuutta. Onhan Jani Toivolakin koulutukseltaan näyttelijä ja varmasti halukas tekemään myös muita kuin juontotöitä.

Anna Puu. Kuva Petri Kipinä

Musiikkimaailmasta löytyy vastaavia esimerkkejä. Vuonna 2006 Lordi saavutti Suomelle Ateenassa historiallisen voiton Euroviisuissa. Tuolloin kappale Hard rock hallelujah oli kaikkien huulilla, levyt myivät kuin häkä ja yhtye voitti kotimaassa kaikki mahdolliset musiikkialan palkinnot. Tämän jälkeen lyhytjännitteiset kuluttajat unohtivat yhtyeen ja sen ura kääntyi laskusuuntaan. Kukaan ei tuntunut tajuavan, että Lordi oli yhtyeenä ollut olemassa jo kauan ennen Euroviisuja. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Anna Puustjärvi, nykyisin Anna Puu, sijoittui vuoden 2008 Idolsissa toiseksi Koop Arposen jälkeen. Hopeasija ei haitannut Annan uran luontia millään tavoin vaan hänen esikoislevynsä palkittiin vuoden debyyttialbumina. Lisäksi Puu saavutti äänestyksissä vuoden naissolistin sekä – tulokkaan tittelit. Musiikkialan ammattilaiset olivat mukana albumin tekopuuhissa. Anna Puu on osoittautunut erilaiseksi ja omaleimaiseksi, televisio-ohjelmasta tähteyteen ponkaisseeksi artistiksi.

Millä perusteella leima joillekin esiintyjille sitten jää? Eihän Lordin tai Anna Puun kohdalla puhuta Euroviisu- Lordista tai Idols- Annasta vaikka näiden kilpailujen menestys muistetaankin aina mainita heistä puhuttaessa. Ainakin vielä Suomen X Factorissa kilpailijoista puhutaan koko nimillä. Leimautuminen taitaa olla aivan sattumanvaraista ja se saattaa riippua myös jutun kirjoittajasta. Television voima ja vaikutus heijastuu myös lehtimaailmaan. Jos et ole ns. tarpeeksi kuuluisa on se tunnettuus revittävä jostain. Näin ollen kerta Big Brothersissa voi tehdä sinusta hetkeksi kuuluisan ja sitten sinut unohdetaan. Ellet sitten keksi keinoa pysytellä julkisuudessa. Ihmisten pitäisi muistaa että kaikkien lahjat eivät vain yksinkertaisesti riitä. Entä onko leimautuminen vain suomalainen ilmiö? Susan Boyle on Susan Boyle eikä kukaan puhu American Idol- Adamista vaan Adam Lambertista. Näin taitaa olla joka ainoan kilpailijan kohdalla. Tästä asiasta suomalaiset voisivat ilomielin ottaa oppia amerikkalaisilta. Apinoidaanhan heitä paljon turhemmissakin

Petri Kipinä


Näyttelijästä laulajaksi vai toisinpäin?

Laulavat näyttelijät tai näyttelevät laulajat eivät ole nykyisinkään harvinaisuuksia. Jo vuosia sitten monet, legendan asemaan päätyneet henkilöt, esiintyivät sekä elokuvissa että levyttivät musiikkia. Kaikki muistavat Frank Sinatran ja kukapa voisi unohtaa Marilyn Monroen hulmuavia hameenhelmoja sekä lauluja elokuvissa ja levyillä. Nykyisessä, ulkoisia avuja ihannoivassa maailmassa harva esiintyjä yltää legendaksi. Päinvastoin. Ihmiset haluavat unohtaa mahdollisimman nopeasti Mariah Careyn (Glitter) tai Britney Spearsin (Crossroads) ei niin hohdokkaat elokuvaroolit. Edes popin kuningatar Madonna ei ole onnistunut valloittamaan itselleen valtaistuinta elokuvamaailmasta.

Molemmissa yhtälöissä piilee myös monia ristiriitoja. Tänä päivänä nätin poptähden tai miljoonia myyneen rokkarin on huomattavan helppoa saada rooli myös elokuvasta tuotantotiimin luottaessa pelkästään henkilön ulkoiseen vetovoimaan. Tällöin lopputulos ei voi kovin usein olla onnistunut. Poikkeuksiakin toki löytyy. Juliette Lewis muistetaan pitkästä elokuvaurasta ja oudohkoista rooleista. Onpa nainen saanut arvostusta myös musiikin saralla. Ensin Juliette And The Licks ja myöhemmin yksinkertaisesti Juliette Lewis- nimellä musiikkia tehneen amerikkalaisen ei ole tarvinnut näytellä molemmissa ammateissaan vaan esiintyminen lavalla on ollut luontevaa. David Bowie on muusikkona tunnettu kameleontti ja onpa hän esiintynyt monenlaisissa rooliasuissa myös elokuvissa. Myös toisen pitkäaikaisen muusikon, The Policesta ja menestyksekkäästä soolourasta tunnetun Stingin, roolisuorituksia voidaan pitää onnistuneina.

Suomessa on ehtinyt kuluvan vuoden aikana keikkailla jo kaksi Hollywoodistakin tuttua kasvoa. Vanhemman polven näyttelijä Kevin Costner on myös country-muusikko. Juurevaa musiikkia esittävän herran esiintyminen sattui kuitenkin huonoon saumaan sillä se kärsi yleisökadosta samaan aikaan pelatun olympiajääkiekon vuoksi. Kiinnostus konserttiin oli etukäteen suurta eikä levyn kuuntelu suinkaan kiinnostusta Costneriin myös artistina vähentänyt.

Jared Leto. Kuva Petri Kipinä

Nuoremman polven kasvo ja monista kiinnostavista elokuvarooleistaan (mm. Lord of war, Aleksanteri) tuttu Jared Leto on malliesimerkki nykypäivän sosiaalisten internetyhteisöjen hyödyntäjänä. Hänen 30 Seconds to Mars-yhtyeellään on yksi maailman aktiivisimmista fanijoukoista (echelon) ja bändi hyödyntää maksimaalisesti Myspacen, Twitterin sekä Facebookin tuomat mahdollisuudet. Leton yhtye onkin huomannut miten tärkeää on ottaa fanit mukaan toimintaan ja mistä heidät parhaiten tavoittaa. Kaiken lisäksi itse elokuvaroolinsa valitseva herra ottaa muusikonuransa tosissaan. Onhan Jaredillakin ulkoiset avunsa mutta häneltä löytyy myös tarvittavaa asennetta. Hän on mm. kieltänyt yhtyeensä mainonnassa oman nimensä käytön kokonaan.

Pienellä varauksella olen sitä mieltä, että ihmisten tulisi pysyä karsinassaan laadun takaamiseksi. Harva on oikeasti monilahjakkuus joka kykenee olemaan uskottava usealla eri taiteen alueella. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön tässäkin asiassa. Heille, joilla lahjoja on, se suotakoon. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse tehdä kaikkea eikä kaikkien tarvitse edes olla kuuluisia. Se kun tuntuu olevan nykypäivän trendi, tulla kuuluisaksi hinnalla millä hyvänsä. Tätä seikkaa tukevat kaiken maailman kilpailut, (esim. American Idol, X-Factor), joissa yleisö valitsee voittajan.

Mutta eikö se ole aina ollut näin? Myös menestyksekkäät yhtyeet ovat aikoinaan aloittaneet uransa kykykilpailuista. Kuulin jokin aika sitten radiosta mielenkiintoisen ohjelman jossa mainittiin irlantilaisen U2:n voittaneen aikoinaan kykykisan ja nousseen sitä kautta maineeseen. Kaikista kilpailujen voittajista ei kuitenkaan ole tähdiksi taivaalle. Nykyään yleisö päättää lopputuloksen ja se on väärin. Tuntuu nimittäin siltä, että liian usein voiton vie paras ulkonäkö, ei paras esitys. Päätös voittajasta kuuluisi tuomareille. Kuten näytteleminenkin kuuluisi, periaatteessa, koulutuksen saaneille, ei muusikoille.

Petri Kipinä

 

 


{snoobi}